Hampi - Anjuna

Lauantaiaamuna Hampissa paatettiin lahtea siis tsekkaamaan vesiputoukset, joista edellisessa oli jo vahan kuvamateriaaliakin. Lonely Planet anto ymmartaa, etta matkaa on noin kilometri jonkinlaista tieta pitkin, joten heitettiin hellemekot paalle ja lahdettiin kavelylle. Siina vaiheessa kun tie muuttu paallystetysta hiekkaseks ja kapeni, ajateltiin etta ollaan jo lahella... Parin kilometrin kavelyn jalkeen tie kuitenkin yht'akkia loppui keskelle banaaniviljelysta. Oli siina tien paassa myos Waterfall Restaurant, mutta ei kylla vetta missaan. Loydettiin tien paasta kinttupolku ja paatettiin kokeilla onneamme siella. Vahan tuli semmonen olo etta ollaan vaarassa paikassa, kun ihmiset siella yritti tyoskennella banaaniviljelmillaan. Naytettiin ehka aika eksyneilta, kun joku paikallinen opaspalveluksia tarjoava poika oli seurannu meita sinne metikkoon, mutta eihan myo mitaan apua otettu vastaan kun kuitenkin saatiin hanen puheistaan selville etta suunta oli oikea. Polku valilla havis ja oli mutainen. Yhdessa vaiheessa Noora jai kattomaan etta mika tuolla banskupuussa oikein kahisee, pysahtyi ihmettelemaan etta onko siella jotain lintuja vai mita. Luonnollisestikin se puu sitten kaatui siihen tielle nenan eteen. Tottakai? Ylitettiin banaaninlehvat ja jatkettiin matkaa hiukka epailevaisina. Polku paatty hetken kuluttua jonkin samperin kaislikko-kivikon reunaan, ja siina oli sellanen klassinen ylitetaan-joki-kivia-pitkin -kohta. Sitten taas pyorittiin eksyneena. Se opaskaveri oli TAAS seurannu meita, ja osotteli etta hei, menkaa tuonne pain. Kuten fiksut ja kypsat, myo vastattiin etta kunhan tassa katellaan ymparillemme, ei tartte seurata! Ja eihan meilla ollu mitaan hajua missa oltiin ja minne menossa eika mitaan polkuakaan enaa ollu.

Pyorimisen, hyppimisen, kiipeemisen, mutaan tallaamisen, puroon kaatumisen sun muun jalkeen loydettiin sitten ittemme sielta putouksilta. Nahkakengat markana, jalat paskasena ja hellemekko ihme kylla kuosissa seisottiin sitten kattomassa etta tassako taa nyt on, koski? Tarkastelun jalkeen naytti silta, etta ei siella tosiaan nain kuivana aikana kovin kummosia putouksia ollu, mutta paikka oli kuitenkin komea. Vesi oli muovannu niihin omituisiin kivikallioasioihin ties mita koloja. Saara rohkeena ois viela ylittany kosken, kivia pitkin hyppimalla tietty, ja tekikin sen kun Noora jai itkemaan toiselle puolelle. Ei ihan kirjaimellisesti, mutta vinkumaan etta apua mie en uskalla tipun kivikkoiseen koskeen ja kuolen.

Hetken aikaa ihmeteltyamme paatettiin etta vesiputoukset oli kylla niiiin nahty, etta eikun takas pain. Sitten jo ihan asiantuntijan elkein neuvottiin seuraavat patikoijat oikeeseen paikkaan... Paikalliset saatto kattoa meidan menoa vahan paataan puistellen, mutta selvittiin ihan (melkein) ite! Loppupaiva taiskin sitten menna makoillessa ja syodessa.

Sen verran voitais viela palata perjantai-iltaan, etta tietokoneella hengailun jalkeen, kun kylasta oli sahkot poikki, makoiltiin ilta katolla kattomassa tahtia! Meidan majapaikan emanta, vanhahko arravikainen rouva, kertoi meille tahdista juttuja huonolla englannillaan. Itikat soi meita, myo syotiin tomaattisipsia ja meilla oli oikein kivaa. Ei kyllakaan loydetty otavaa yhyy.

Sunnuntai sitten. Sunnuntaina tehtiin tosi paljon ei-mitaan. Kaytiin kolmessa ravintolassa, joista yks oli chill out- mesta talon katolla. Parinakin paivana hengailtiin siella useampi tunti lukien, pelaillen, syoden ja juoden limua ja soodaa. Makoiltiin myos huoneessa, torkuttiin ja illalla oltiin netissa pari tuntia. Ei paha paiva!

Maanantaina sitten taas vahan urheilua. Kaveltiin Hampista pari kilsaa poispain paatieta pitkin, maisemat oli tosi kivoja. Oli rehevia kohtia puron vierella, peltoja, autiomaan nakosia kuivia paikkoja ja tietty vahan temppeleita. Ja mielenkiintosta liikennetta ja lehmia ja koiria. Ne koirat! Hampin koirat on yhta rasittavia kun Palolemin, ne vaan jengitappelee pitkin oita. Yks yo kuulosti myos silta etta lehma ois mylviny oven takana, tieda hanta mika siina oli kyseessa... Ei menty kattomaan.

Maanantaina iltapaivalla sitten lahettiin taas kohti Goaa. Tarkotus oli menna tavallisella bussivuorolla laheiseen Hospetiin josta meidan yobussi lahti, mutta kun saatiin tuktuk-kyyti 120 rupialla niin eikun kyytiin vaan. Kaverit heitti siis meidat vajaalla kahdella eurolla kymmenen kilsan paahan, ihan jees. Niin ja se oli poppituktuk!

Hospetissa homma meni taas mielenkiintoseks, kun meidan matkanjarjestajan bussi lahti jostain muualta kun bussiasemalta. Meille annettiin kylla ohjeet, ja loydettiinkin tien varrelta pari Paulo Travelsin autoa, mutta ei siella ketaan ollu. Hetken odottelun jalkeen siihen tuli pari nuorta miestakin, olivat ettimassa samaista autoa. Saatiin jo kuskiltakin vahvistus, etta bussi lahtee kuudelta Goalle, mutta pari paikallista pikkupoikaa tuli sitten sekottamaan pakkaa ja sanomaan etta eikun se on tuo toinen auto tuolla! Ja joo, muutaman sadan metrin paahan tien reunaan olikin ilmestyny toinen Paulon bussi. Eikun tarkistamaan. Takaluukulla seisonu bussimies katto meidan liput ja sano etta seuraava bussi. Ok, jaatiin oottamaan. Taa bussi oli ihan just lahdossa ja sielta sisalta tuli toinen mies sanomaan etta akkia kyytiin, bussi lahtee! No, naytettiin lippumme sillekin ja se sano etta sisaan vaan, kylla taa lippu tahan on. Taa on naille NIIN vaikeeta. Bussin takapunkka sisalsi siis viiden hengen kimppapunkan, meilla oli siella keskipaikat. Ja ihana, pehmea bussin sanky, voittaa kaikki risupatjat! Sopu sijaa antaa ja matka meni ihan kivasti.

Kuuden maissa oltiinkin jo perilla Mapusassa, mista samantien napattiin tuktuk Anjunaan. Katottiin kivan olonen hotelli Lonely Planetista ja paastiin sinne asti. Oli tosiaan viela pimeeta ja seisottiin siina Peace Landin portilla ihmettelemassa, etta paaseeko tasta sisaan. Paasi, taysin hiljaiselle pihalle jossa ei ollu ketaan eika valojakaan missaan. Istuttiin siina siiheks etta aurinko nous ja joku heraili, kello tais olla yli seitteman ennen kun yks nainen meidat sielta bongas. Ja siis kaikkialla muualla herataan jumalattomaan meteliin jo viiden jalkeen? Tassa mestassa ei tietenkaan ollu vapaana kun torkeen kallis perhehuone, joten reput selkaan ja kavelemaan. Ja sitten kaveltiin ja kaveltiin, ensin yhden huonetta tarjoavan miehen perassa joka ois vieny meidat johonkin hevonkuuseen, ja sitten toisen tyypin kamasia huoneita vilkasemaan. 200 rupiaa ois joo ollu halpa, mutta tahdottiin ettia jotain vahasen siistimpaa... Yhden epaonnisen yrityksen homma viela vaati, uima-altaalla varustetusta Anjuna Beach Resortistakin meidat vaan ohjattiin eteenpain. Selka kipeena, hiesta lapimarkana, huonosti nukkuneena sitten vihdoin saatiin huone karttysen ukon hotellista. Aija viela huijas meilta satasen kun etukateen piti maksaa! Huone kuitenkin on kiva, ollaan yksin kakkoskerroksessa. Ihan kivasti ollaan levittaydytty huoneen ulkopuolelle, pyykkeja siina kokoajan ja tuolit ja poyta ja sellasta...

Alkukankeuden jalkeen Anjuna on kuitenkin nayttany ihan kivalta. Huomaa kyllakin, etta kulta-aika on menny ohitse joskus kultaisella hippivuosikymmenella, ja ymparistosta loytyy tosi paljon hylattyja kiinteistoja. Vanhoja majotuspaikkoja ja kesken jaaneita rakennelmia. Vahan aavemaisia... Ranta on kuitenkin kiva ja eloisa, hippimarkkinat tsekattu ja tunnelma ihan viihtyisa. Viivytaan taalla perjantaihin asti, jolloin otetaan suunnaksi Arambol, vahan pohjoisemmassa. Biitsia taas!

Pikkunen maratonviesti tuli taas kirjotettua, toivottavasti jaksoitte lukea kokonaan. Meilla on taalla aika paljon kylla jo Suomi ajatuksissa! Pohdittiin vahan sitakin, mihin kohtaa kotimatkaa kuollaan kylmyyteen. Tanne nimittain lakahtyy, tallein iltayhdeksaltakin nayttaa mittari 27,7 astetta. Ei meilla oo mitaan toppavaatetta varattu Suomen paahan, yhyy. Tulkaa joku hakee lentokentalta?

<3 Noora ja Saara